After all these years I finally thought "why the fuck not?"

Tässä viimesen viikon ajan oon mulkoillut mun bloggeritunnusta ja räplännyt tätä suuntaan ja toiseen. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tää on ollut vuosittainen tapahtuma sitten vuoden 2006, jolloin tän tunnuksen tänne tein ja mun piti ihan tosissaan alkaa kirjoittamaan blogia. Kiitän kaikkia niitä satoja inkajumalia siitä, että en sillon mitään kirjottanu. En usko, että mun itseironia ja suhteellisen laaja (ja älyttömän paska) huumorintaju ois tänäkään päivänä riittäny sen kuran suodattamiseen, mitä oisin julkisuuten sillon tuonu. Ei sillä, että taso olis yhtään sen hohdokkaampaa näin seitsemän vuoden jälkeen.

Päätelmät mun teini-iän kirjoittamisen tasokkuudesta tein juurikin noin viikko sitten, kun löysin mun vanhan päiväkirjan. Miten mahtavaa oli lukea ja muistaa uudestaan päiviä vuosia sitte, jolloin oli tapahtunu jotain tosi "mullistavaa" tai muuten vaan erikoista. Oli vähän surkuhupaisaa luettavaa.
Mut se olo mikä siitä jäi - kaikki ne muistot ja fiilikset, mitkä olin siihen tiimarin parin euron vihkoseen kirjoittanut puolentoista vuoden ajalta - oli aivan mahtava. Haluan sen uudestaan.

Ja nyt alotan tän, nyt ja tässä.

Nyt mun elämässä onki vähän muutakin sisältöä, kuin "yläaste sux" ja se, miten ärsyttävä äiti on. (Äiti on muuten ihan paras.)
Nyt mulla on koira, työpaikka, mahtava ystäväpiiri, mieletön perhe ja suuret suunnitelmat tulevaisuudelle.
Nyt mulla on parempi asenne kaikkeen.

Ja nyt mulla on postissa matkalla kotiin uus järkkäri, millä aion pitää yllä mun motivaatiota tän blogin kanssa ja ennen kaikkea taltioida ne suuret hetket ja pienet ilot. Ja sit parin vuoden päästä nauran itteni kipeeksi näille jutuille hyvässä ja pahassa.

Tää on nyt ehkä huonoin kirjoitus oikeastaan aloittaa yhtään mitään, mutta katellaa.

 

Ja tässä vielä edustava kuva mun sekarotusesta kaiffarista.